The Last

18.12.2009:
Kiitos kommenteista. Olette ihania! Arvostan paljon, sitä mitä kirjoititte minulle.

Pidän blogin olemassa joulukuun loppuun asti, sitten poistan sen. Tulostan kaikki tekstit itselleni, ne ovat arvokasta tietoa.
Lääkäri epäilee että minulla olisi paniikkihäiriö. Se selittäisi nuo kummalliset kohtaukset. Ne ovat oikeasti hengenvaarallisia. Jos en olisi kohtauksen aikana osastolla, tappaisin itseni. Silloin sydän hakkaa hulluna, kurkkua kuristaa, kädet hikoaa ja rintaan pistää. Silloin ahdistaa niin paljon ja haluan vain kuolla.

Kirjoitan tähän biisin, jonka olette ehkä kuulleet jo, mutta jos ette, kuunnelkaa. Mielestäni yksi kauneimmista kappaleista. Eli se on Elegeion - scars.
Hyvää joulua.




Moi. Tänään mä päätin että mä lopetan bloggaamisen. En oikein osaa sanoa miksi, mutta musta tuntuu, että nyt on aika lopettaa. Ihan kohta tulee vuosi siitä kun aloitin. Silti mikään ei ole muuttunut.
Ajattelin tehdä tähän nyt yhteenvedon elämästäni, ja siitä miten voin nyt. Aloitetaan.

Synnyin 15 vuotta sitten perheeseen, johon kuului äiti, isä ja isosisko. Äiti oli toivonut toista lasta ja pitkään, ja kaikki olivat onnellisia syntymästäni. Isäni ei koskaan asunut meillä. Hän kävi satunnaisesti töissä, piilotti viinapulloja sängyn alle ja meni ja tuli miten huvitti. Hänellä oli omakin asunto, mutta vietti paljon aikaa meillä. Lopulta äiti sai tarpeekseen ja antoi häädön isälle. Äitini ja isäni saivat yhteishuoltajuuden, ja heidän välinsä pysyivät ihme kyllä hyvinä.
Kolmivuotiaana muistan äidin löytäneen miesystävän, hänkin oli ja meni, en siitä paljoa muista. Menin 3 vuotiaana tarhaan. Pärjäsin siellä hyvin, olin kuulemma älykäs ja mukava tyttö.
Jossain vaiheessa aloin käydä yksin isän luona, olin ehkä 5. En tietenkään kulkenut yksin, isä haki minut aina, tai äiti vei. Siitä se helvetti alkoi. Joka viikonloppu mä jouduin todistamaan, että isällä on alkoholismi, ja kännissä ollessaan mä vihasin sitä. Se aloitti juomisen perjantai-iltana. Ja lopetti lauantai-iltana. Sen välisen ajan jouduin huolehtimaan itsestäni. Saatoin olla koko päivän yöpuvussa, sisällä, syömällä mitä jääkaapista löytyi. Isä ei ole IKINÄ laittanut mulle ruokaa. Aloin muuttua epävarmaksi ja sisimmältään petetyksi ja vihaiseksi tytöksi.
En koskaan kertonut isän juomisesta äitille. Toki hän tiesi, että isällä oli alkoholiongelma, muttei kertomani perusteella osannut aavistaakkaan, mitä oikeasti tapahtui. Isä ei koskaan yrittänyt lyödä minua, hän ei koskaan huutanut eikä moittinut. Olen siitä hyvilläni.
Isä vaihtoi asuntoa vuoden välein. Minua alkoi ahdistaa. Hän oli niin epävakaa ihminen. En kokenut turvaa hänen seurassaan. Kyllä me teimme kivojakin asioita, kävimme lintsillä tai korkeasaaressa, mutta ne eivät merkanneet minulle mitään.
Yhtenä yönä isä oli kännissä ja lähti johonkin. Jäin yksin 27-neliöiseen asuntoon. Olin niin pieni, etten tajunnut mitään. Odotin koko yön isää kotiin. Lopulta hän tuli, silmä mustana, kaatui maahan ja sammui. Se oli ihan hirveetä, nähdä oma isä hakattuna ja sammuneena lattialle. Äidille isä kertoi lyöneensä silmäkulman autonoveen, ja kai se äiti sen uskoi. Yhtenä keväänä isä joutui sairaalaan mahahaavan takia. Sellainen tulee kun juo liikaa. Hän oli isossa leikkauksessa, ja ennuste ei ollut hyvä. Hän kuitenkin selvisi.
Menin 7 vuotiaana kouluun. Osasin jo lukea. Olin tosi taitava tyttö. Mutta myös hyvin epävarma. Sain kivoja kavereita luokaltani. Sitten yhtäkkiä minua alettiin kiusata. Se oli lähinnä haukkumista, ystävänpäiväkorttieni repimistä. Ne haukkuivat rillirouskuksi, kierosilmäksi. Oudoksuivat, kun aloin muuttua hiljaiseksi.
Samaan aikaan siis kärsin koulussa, että kotona.
Isosiskolla oli rankka murrosikä, samaanaikaan kun olin mennyt kouluun. Hän joi ja poltti, hillui yökaudet ulkona, varasti ja uhkaili äitiä. Pelkäsin häntä todella. Jouduin aina vastaamaan vihaisiin puheluihin, koska äiti ei halunnut. Isosisko nöyryytti minua kunnolla. Potki, roikotti väärinpäin ja haukkui.
Aloin miettiä että hei, miksi kaikki on mulle ilkeitä? Sisko potkii, isä juo eikä välitä, kaverit haukkuu ja äiti ei huomaa mitään. Äiti ei ikinä edes lohduttanut kun itkin, ei halannut eikä mitään.
Pihalla muut lapset leikkivät. Äiti yritti patistaa minua mukaan. Katsoin ikkunasta ja tunsin vihaa heitä kohtaan. Sanoin ettei ne halua mua sinne.
Isän sekoilut jatkuivat, potkut toisensa perään, perutut tapaamiset (olin niistä salaa onnellinen).
Aloin oikeasti masentua jo toisella luokalla. Koulussa olin yksi parhaista, testeistä tuli täydet pisteet. Olin aloittanut myös musiikkiharrastuksen. Kävin säännöllisesti liikuntaleikkikoulussa. Mutta silti tunsin olevani niin yksin.
Kolmosella vaihdoin koulua. Kiusaaminen vain paheni, minulla oli yhteensä 3 kaveria, muut kiusasivat. Pelkäsin mennä kouluun. Joskus kukaan ei huomannut minua koko päivänä, joskus sain kuulla hirveyksiä. Olin jo todella ujo ja hiljainen, istuin vain nurkkapupetissa ja tein tehtävät. Paino-ongelmia ei ollut ikinä. Olin laiha ja nätti tyttö.
Murrosikä alkoi 9 vuotiaana. Luulen senkin vaikuttaneen masennukseeni. Mieliala alkoi laskea. Aloin itkemään lähes joka ilta. Itkin yksinäisyyttäni, ja pettymystäni.
Luulin oikeasti että kaikki vihaavat minua.
Olin hirveän ahdistunut, en pystynyt liikkumaan yleisillä paikoilla, koska mielestäni kaikki vihasivat.
Aloitin urheiluharrastuksen neljännellä. Valmentajat huomasivat heti että minusta tulisi jotain. Kiusaaminen kuitenkin jatkui sielläkin. En saanut tähänkään päivään mennessä sieltä yhtään kaveria.
Tein huipputuloksia. Rikoin seuraennätyksen, menestyin kilpailuissa, olin 12 vuotiaana yksi suomen sen ikiäisistä nopein. Paineet kasvoivat ja valmentaja vaihtui. Mulla ei oikeastaan ollut mitään elämää. Muistan vain ahdistuksen ja paineet. Koulussakin keskiarvo hipoi kymppiä, ennen kuin menin yläasteelle.
Kuutosluokalla menin kuraattorille kaverini kehoituksesta. Kerroin ensi kertaa isästäni, asia otettiin puheeksi, ja äiti oli todella vihainen. Isä lupasi lopettaa juomisen, ja niin tekikin. Hän ei juonut minun aikanani. Kuraattori huolestui itsetunto-ongelmistani. Muistan että kuutosluokka oli kamalinta aikaa. Pelot olivat vallanneet minut. Tavoittelin täydellisyyttä koulussa ja harrastuksissa. Olin NIIN ahdistunut.
Käynnit kuraattorilla jatkuivat. En muista yläasteelle menostani mitään.
Kiusaaminen oli loppunut viitosella. Sanoin kiusaajille suorat sanat ja se loppui siihen. En tajua mistä sain voimaa. Kaksi vuotta sitten syksyllä aloin tuntea itseni läskiksi. Huomasin painavani seiskalla 54 kiloa, muut painoivat alle 50. En ole ikinä ollut mitenkään erityisen pitkä. Aloin tavoitella täydellisyyttä taas. Jätin aluksi herkut pois, sitten vaalean leivän, mehut, makkarat, juustot ja lopulta inhosin kaikkea ruokaa. Varsinainen laihdutus alkoi huhtikuussa 2008. Kävin joka päivä tunnin lenkillä, söin 400 kaloria päivässä. Aloin masentua entistä enemmän, aloin viillellä. En ajatellut mitään muuta kuin ruokaa ja juoksemista. Istumisen sijaan seisoin. Tein jumppaliikkeitä kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Valvoin puoleenyöhön jotta kuluttaisin kaloreita. Sitten kuraattori laittoi minut psykiatrianpoliklinikalle. Kävin siellä kerran viikossa. Minulle määriteltiin vakava masennus ja syömishäiriö. Olin tiputtanut painon 44.6 kiloon. En ollut tyytyväinen, näin peilistä pelkkää läskiä. Kaikki sanoivat että lopeta nyt tuo ruoalla pelleily.
Nautin syömättömyydestä. Nautin kalpeudesta, nautin hitaasta pulssista. Pulssi oli 35 viime syksynä. Voin oikeasti tosi huonosti. En enää pystynyt itkemään. Aloin joulukuussa08 suunnitella ekan kerran itsemurhaa. Toteuttaisin sen maaliskuussa09. Kävin säännöllisesti puhumassa psykologille. Sain masennuslääkkeet. Aloin olla todella masentunut ja itsetuhoinen. Anorektinen vaihe loppui kuin salamaniskusta. Aloin ahmia ja oksentaa. Tulin koko ajan vain varmemmaksi että minun täytyy kuolla. Koulu meni päin persettä, numerot tippuivat kasiin ja seiskaan. Tuli yksi kutonenkin. Lintsasin lähes koko ajan. Kaikki olivat huolissaan. Viiltelin ja hakkasin itseäni. Makasin sängyssä monta tuntia silmät auki ajattelematta mitään, odotin vain kuolemaa.
Sitten jouduin osastolle. Kuraattori sai selville itsemurhastani ja menimme sairaalan kautta ambulanssilla osastolle. Viiltelin sielläkin, oksensin joka päivä, en puhunut kenellekkään, karkasin rikottuani ikkunan. Yritin hirttää itseni, jätin lääkkeet syömättä. Toukokuussa aloin voimaan taas paremmin. Pääsin kesäksi kotiin. Kesällä huomasin olevani taas läski, olin lihonut, painoin 59 kiloa. VIHASIN ITSEÄNI. Aloin taas suunnitella itsemurhaa, viiltelin edelleen, enkä pitenyt yhteyttä kavereihin. Kun koulu alkoi, olin aivan loppu taas. Jouduin samalle osastolle. Oksentelin, viiltelin, jouduin lepositeisiin. Ajattelin itsemurhaa. Sitten lopetin syömisen. Veriavot tippuivat. Näläntunne katosi. Paino tippui. En pystynyt vieläkään itkemään. Sitten vaihdoin osastoa.

Eli nyt olen osastolla lähempänä kotia. Se ei ole suljettu osasto. Se on tosi kodikas ja mukava. Käyn koulua ja sielä menee taas hyvin. Odotan innolla joulua.
Rakastan koiraani ja se on mulle ainoa voimavara. Koira on jo puolivuotias.
Olen ollut nyt yhtäjaksoisesti 4kk osastolla, keväällä olin vajaa 3kk.
Olen iloinen osaston vaihdosta. Olen viikonloput lomalla, käyn shoppailemassa ja muuta kivaa.
Mutta mulla ei mene silti hyvin. Jäin esim kiinni varastamisesta, tulin poliisiautolla kotiin. Viiltelen satunnaisesti. Etsin joskus kuumeisesti lääkkeitä jotka vetäisin naamaan, mutta ei löydy. Suunnittelen itsemurhaa. Olen vihainen ja surullinen. Olen loppu. En tiedä oikeasti jaksanko enää. Mutta mä yritän vielä. Vaikka mua sattuu ihan helvetisti, silti mä lupaan vielä yrittää.
Mä tarvitsen apua luultavasti vielä muutaman vuoden, osastojaksokin kestää ensi syksyyn. Lääkkeenä on tällä hetkellä 20mg cipralex, ja 50 mg seroquel.
Saan joskus hirvittäviä ahdistuskohtauksia, silloin käperryn ja toivon kuolemaa. Alan täristä ja mieleni tekee mieli hypätä rekan alle, onneksi se menee ohi lääkkeillä. Alan nyt ymmärtää että olen sairas, mutta kysyn vieläkin itseltäni, miksi juuri minä? Miksi minä olen tälläinen, miksi minä olen masentunut?
Mä en usko enää jumalaan, mä rukoilin niin monta kertaa että mä parantuisin, mutta ei. Ei sitten. Isä ei edelleenkään juo minun aikanani. Olen siihen tyytyväinen.
Olen suunnitellut tulevaisuuttani, ja muutan pois kotoa jo varmaan 2 vuoden sisällä. Mutta en ennenkuin pärjään oikeasti. Olen menettänyt lähes kaikki ystäväni. Olen siitä surullinen. Syömishäiriöni on tasaantunut, en varsinaisesti enää laihduta. Painan nyt 53 kiloa. Paino toki ahdistaa ja haluan laihtua, mutta yritän olla normaali. En ole oksentanut pariin kuukauteen. Naama ei ole enää turvoksissa.
Hampaat ovat kärsineet. Hammaslääkäri kertoi etuhampaiden kiillevaurioista, sen takia niitä vihloo. Olen pettynyt itseeni. On niin monta sanaa kuvailemaan itseäni. On olemassa surullinen, masentunut, itsetuhoinen, apaattinen, epävarma, pettynyt. Mutta en ole tähän päivään mennessä löytänyt sopivaa sanaa. Tätä oloa ei voi sanoin kuvailla. Voin vain pistää silmät kiinni ja pudistaa päätä. Miksi?
Kiitos teille kaikille lukijoille, kiitos kommenteista. Toivotan teille hyvää jatkoa.
Te ette luultavasti ikinä saa tietää mitä minulle oikein tapahtui, mutta lupaan yrittää vielä. <3

lomaa ja pakkohoitoa

On taas kulunut aikaa. Pelkkää aikaa, ei mitään muuta.
Ei ole tapahtunut yhtään mitään. Osastolta porukka lähtee ja kohta varmaan uusia tulee sisään. Uusia työntekijöitä on kolme, uusia opiskelijoita myös 3. Mun lempihoitaja lähti pois. Ihana K jolle mä puhuin kuin parhaalle ystävälle, ja joka hoiti mua just niinku pitää. Sekään ei kyllä uskonut kaikkea mitä kerroin, mutta joo.
Eilen oli hoitokokous. Sain yksinulkoiluluvat, puolituntia kerrallaan. Voin käydä kävelyllä tai kahvilla. Tai kirjastossa.
Tänään pääsin iltalomalle. Aamupäivällä oli liikuntaryhmä, koulua ja toimintaterapia, jossa pelasin pitkästä aikaa jotain hyvää peliä. En muista sen nimeä. Sitten kahdelta lähdin kotiin, ja matka kesti tunnin, vaikka bussien ja junien vaihdot sujuivatkin. Torstaina on tutustuminen uuteen hoitokotiin. Se on paljon lähempänä meitä, kotiin pääsee 20 minuutissa. En tidä jäänkö sinne. Siellä saisi olla paljon vapaammin. Se ei ole osasto, mutta Huksin alainen kumminkin. Siellä on kai 4 nuorta, kaikki mua vanhempia. No kerron sitten lisää kun oon käyny siellä vanhempien kanssa.
Oli ihanaa tulla kotiin, tein koiran kanssa puolen tunnin lenkin. Koira on jo 5 kk ja kaksi viikkoa. Se on tosi mukava otus. Ei ole vielä sisäsiisti, mutta muuten hyvä koira. Säkäkorkeus on jo 44 cm, pentuna se oli 22. Ja painoa on nyt 11 kiloa. Vielä se viitisen kiloa vankistuu. Ekaan näyttelyynkin mennään tammikuussa, saas nähdä minkä arvion saa, ei se ole mikään näyttelykoira. Mutta ois kiva kokeilla.
Meinaan vielä käydä kirjastossa. Luen hulluna Torey Haydenin kirjoja (suosittelen), sekä Helena Meripaasin kirjoja. Viikossa menee kolme kirjaa, kohta ne loppuu.
Sitten kahdeksaksi takaisin osastolle.
Sain kutomani sukan valmiiksi, vielä on kyllä toinen jäljellä, ihan mukavaa ajanvietettä. Ja uusia kenkiä pitäisi ostaa, haluaisin keltaset converset ja spiritstoresta sellaset talvikengät. Rahaa niihin menis 120 euroa. :F
Mieliala on ollu ihan hyvä. Syömiset taas ei. Eilen söin reilu 300 kaloria. Hoitajat unohtivat välipalan, ja sain aamupalankin piilotettua kokonaan, kun ne ei vahtinu. Tungen eväät kaappiin, koska ne penkoo roskikset, koska ne tietää että mä laitan sinne ruokaa. Tänään oon syöny 400 kaloria. Kaksi leipää, perunan, kalakastiketta ja puolikkaan sämpylän. Vielä on iltapala osastolla. Silloin syön leivän, jossa päällä margariiniä, kurkkua ja kinkku. Juomaksi teetä. Jos en söisi mitään, olisin koko päivän huoneessa, ja kaikki tekeminen (esim kirjat ja ristikot) olisivat lukkojen takana. Olisi sitten kiva kökkiä vaan huoneessa yksin. Ahdistavaa. Mua ahdistaa ruoka jo ihan tarpeeks, mut pakko mun on syödä koska kuolisin jos mut lukittais huoneeseen. Oon laihtunu nyt 6 tai 7 kiloa. Alan olla tyytyväisempi, mutta vielä meinaan pudottaa kympin. Sitten olen onnellisempi. (ehkä) ja edelleen kylläkin osastolla, ja sitten olen myös anorektikko. Mutta mun elämä on tätä. En mä halua olla normaali. Mä olen epäihminen, styroksiprinsessa, koppakuoriainen. Eristäytynyt, vihainen ja masentunut.
Helsingin hallinto-oikeudelta tuli tänään kirje.
Hallinto-oikeus vahvistaa ylilääkärin päätöksen:
E.N:n terveydentilan ja siihen liittyvien olosuhteiden arvoimiseksi hallinto-oikeuden käytettävissä on ollut muun ohella tarkkailulausunto ja hoitoonmääräämispäätös. Asiakirjojen perusteella on kokonaisarviona katsottava, että E. N. on silloin, kun ylilääkäri on tehnyt kysymyksessä olevan päätöksen, ollut alaikäisenä vakavan mielenterveydenhäiriön vuoksi hoidon tarpeessa siten, että hoitoon toimittamatta jättäminen olisi olennaisesti pahentanut hänen sairauttaan ja vakavasti vaarantanut hänen terveyttään sekä hänen ja muiden henkilöiden turvallisuutta, ja että muut mielenterveyspalvelut eivät ole soveltuneet käytettäviksi. Edellytykset E. N.:n psykiatriseen sairaalahoitoon määräämiselle hänen tahdostaan riippumatta ovat näin olleet olemassa.
Mielenterveyslaki 8 § 2 mom ja 13 §

Joo, eli mä olen siis pakkohoidossa. Kivakiva. Kirjoittelen taas joskus. Heips.

älkää auttako mua!!

Mun rakkaita kuvia. Älkää auttako mua. Noi kuvat kuvaa tasan mua just nyt.
Mä olen heikko ja paska. Mä olen kova ja itsepäinen. Mä olen yksin ja surullinen.

syömishelvettiä

Tiistai 3.11.09
Mulla on niin paska olo! Mun on koko päivän pitäny syödä normaalisti, en tajuu miksen vaan sanonu ei. Oon syöny nyt 500 kaloria. Tuntuu että lihon. Äsken oli vitun pinaattikeittoa ja mun piti kaikenlisäksi ottaa leipä ja rasvanen juusto. Yyh.
Rupes oksettamaan pahasti ja yrjösin sitten huoneeni roskikseen ekaa kertaa, kun vessan ovi on lukossa. Hirveä haju huoneessa, onneksi huonekaveri on lomalla...
Kurkku on ihan tulessa kun oksensin niin paljon.
Sitten tuli semmonen olo että nyt mä tapan itteni! Laitoin kankaisen kassin kaapin oven väliin, niin että yks kahva jäi roikkumaan ulkkopuolelle. Laitoin pääni siitä kahvasta läpi ja roikuin siinä naama punaisena. En pystynyt kuitenkaan olemaan loppuun asti. Sattui kauheasti.
Itkettää, mutten pysty itkemään. Ja kukaan hoitajista ei tajua mitään.
Ehkä mun pitäisi kertoa, mutta en halua sääliä enkä huomiota.

keskiviikko 4.11.09
Huonekaveri on jättänyt avatun karkkipussinsa pöydälleen. Ja tiedän ettei hän tule vähään aikaan huoneeseen. Päätän ottaa yhden karkin, sitten toisen ja kohta olen syönyt jo 10. Olen todella todella törkeä.
Sitten suoraan vessaan. Oksennan karkit pois. Välillä hoitaja koputtaa oveen ja kysyy onko kaikki kunnossa. Tottakai on, voin loistavasti.
Jatkan oksentamista, kunnes säikähdän verisiä sormiani ja verta vessanpöntössä. Kurkustani vuotaa paljon verta ja siihen sattuu.
Miksi mä söin ne karkit, kiljuu luuranko päässäni. Lihon, lihon, mä lihon.
Isken nyrkkini seinään ja käperryn lattialle naama kiinni lattiaan.
Mikä mulla on? Miksen mä pyydä apua?

Tänään olen tehnyt vaan 100 hyppyä. Mun nilkka on paskana jokapäiväisestä huoneessa edestakaisin ravaamisesta ja tuhannesta hypystä. Siihen sattuu aivan älysti. Pelkään että joku naksahtaa poikki, enkä saa liikkua ollenkaan.
Syömiset on päin vittua. Hoitaja on tänään annostellut mulle ruoat. Aivan järjettömiä määriä ruokaa. Lasagnea ja kalapastaa. Rasvaa ja kaloreita. Maha on ihan täynnä. Mua ahdistaa enemmän kun ikinä. Voisin kuolla tähän nyt heti.
Löysin ruuvin lattialta ja naarmutin kämmeneni vereslihalle, se on ihan punainen.
Mä haluan niin kotiin, mä en kestä tätä ruokaa täällä. Kotona mä voin syödä keittoa. Ja siellä onnistuu ruoan piilottaminen. Mä olen niin vihainen itselleni, kun en voi olla ihan normaali tyttö. Mutta kun mun pää ei anna mulle sitä mahdollisuutta.
Oksennus nousee kurkkuun vähän väliä. Nielen sen pakolla, koska en voi oksentaa lattialle. Iltapala odottaa. Vihaan sitä. Teetä ja leipää. Kinkkua ja tomaattia. Keijua. Ahdistaa!!
Miten mä voin ikinä elää tän paskan kanssa? Mitä järkeä tässä on elää? En mä halua parantua. En mä halua mitään normaalia teinitytön ihkutus elämää. Minä olen yks syömishelvetti ja masennuspaska. Ei mulla ole mitään muuta jäljellä. Paitsi koira, sen mä voisin ottaa mukaan taivaaseen. Mutta ei sekään ole mikään ihmeparantaja, ei se saa vaihdettua mun aivoja.
Tuntuu vaan niin pahalta. Mä oon kun mädäntynyt banaani. Tai auton alle jäänyt rusakko, jonka raajat on lennelly ympäri mettää.
Vihaan tätä osastoa. Vihaan itteäni. Vihaan jokaikistä hoitajaa. Mutta nyt lopetan. Menen katsomaan salkkareita. Menen pelaamaan ristiseiskaa ja tekemään sudokuja. Lauantaina selviää, onko paino pudonnut. Jos ei ole niin.. en tiedä mitä teen.

insane

Lyhyt yhteenveto viikon tapahtumista.
Mä oon syöny joka päivä liikaa. Mutta vaan sen takia etten joutuis kökkimään koko päivää huoneessa ilman mitään tekemistä. Kalorit on ollu kuitenkin alle 600, mutta se on liikaa. Haluisin alle 200.
Verikokeiden tulokset oli normaalit, samoin kuin ekg. Painoa ei ole otettu pitkään aikaan, ihan hyvä vaan.
Pääsin perjantaina kotiin ja viikonloppu meni ihan hyvin. Meinasin sortua syömään karkkia kotona, mutta sain hallittua itteni. Liikuin joka päivä ainakin tunnin, kävin koiran kanssa kävelyllä. Punnitsin itteni kotona ja paino on laskenut nyt 5 kiloa. Jes!
Kerron sitten kun alitan 50 kg rajan. Mutta tarkkaa painoa en kerro, ahistaa jo ihan tarpeeks itteäkin, ei teiän tarvii sitä tietää. Mutta pituutta löytyy 161 cm.
Tänään olen syönyt 500 kaloria. Aamupalaksi otin yhden hapankorpun ja päälle pelkästään kurkkua. No, se ei kelvannut hoitajalle. Sanoin etten suostu syömään yhtään enmpää. No sitten hän sanoi että koko päivän olet huoneessa.
No, suostuin ottamaan toisen happiksen, voit päälle ja kinkut. Kyllä ahdisti niin perkeleesti. Yli 150 kaloria pelkästään yhellä vitun aamupalalla. Lounaaksi sitten ananasta ja kaalisalaattia. Välipalaksi(pakollinen minulle) kaksi vitun hapankorppua ja juustot päälle. Päivälliseksi kurkkua ja kaksi lusikallista merimiespataa. En tiedä tuleeko siitä 500 kaloria, mutta uskottelen niin itselleni. En saa syödä mitään iltapalaksi. Juon teetä ilman sokeria, pahaa se on, mutta kaloritonta.

Ja koko ajan on kylmä. Kyllä mä sen tiedän miksi. Vuosi sitten mä varustauduin aina kahdilla villasukilla ja paksuilla lapasilla myös sisällä, niin kylmä oli.
Nykyään mä tarvitsen kaksi peittoa yöllä, meiän huoneeseen jäätyy. Unohdin vielä kaikenlisäksi yöpuvun kotiin, joten nukun pikkareissa ja t-paidassa villasukat jalassa. Enää ei ole ollut huono olo, koska olen syönyt vähän enemmän. Mutta huomenna rupean syömään alle 200 kcal päivässä, koska en kestä tätä ahdistusta. Olen sitten vaikka koko päivän huoneessa, mutta haluan tuntea taas kun maha on ihan tyhjä, ja näytän jopa laihalta kun vedän navan kiinni selkärankaan.
Farkut tuntuvat nyt löysiltä. Ennen ne kiristivät. Ei 5 kiloa ole paljon, ei se edes näy missään, mutta housut on kyllä löysemmät. Ekat 2 kiloa tippuneista kilosta ovat kyllä nestettä, eli 3 kiloa läskiä on lähtenyt. Tästä se lähtee.

osa 2

Meillä oli hiljainen tunti 16.30-17.30 niinkuin joka päivä.
Kulutin aikani pakkoliikunnalla. Kävelin edestakaisin kuusimetristä huonettani 150 kertaa edestakaisin, yhteensä siis 300 kertaa. Siinä meni 27 minuuttia. Kaloreita kului n. 20-30. Olen tehnyt tänään myös 600 x-hyppyä, vielä 400 jäljellä.

Tämän päivän ruoat:
aamupala
hapankorppu, juustosiivu, tomaattia, 70 kaloria
Lounas:
desi kanakeittoa ja vähän salaattia, 80 kaloria
Välipala:
ruisleipä, sulatejuusto, desi appels. mehua 130 kaloria
päivällinen:
desi kurkkua, 4 lusikallista risottoa, 60 kaloria
= 340 kaloria

iltapalaa en syö ollenkaan. Hoitajat ovat tietysti käärmeissään. Mutta olen sentään syönyt tänään edes jotain. Ja sen takia saan olla vapaammin.
Jokaisella aterialla hoitaja istuu vastapäätäni ja valvoo kun syön, etten piilota mitään. Sain tänäänkin tosin piilotettua puolet hapankorpusta, ja vähän mehua. Eilen piilotin puolikkaan banaanin ja muutaman kurkkusiivun.

Tänään oli hoitokokous. Äiti ja isä saivat tietää laihdutuksestani ja ottivat asian hyvin. Äiti lupasi tehdä kevyttä ruokaa minulle, koska hän tietää etten pysty syömään raskasta ruokaa.
Katson vartaloani peilistä vähän väliä inhoten. Neljän kilon pudotus ei näy missään. Maha on iso, samoin reidet. Käsivarret ovat liian paksut. Kaikkialla on liikaa.
En pysty syömään, koska tiedän kaikki kalorit tasan tarkkaan, ja inhottaa ajatella että ne kerääntyy rasvaksi. Tottahan se ei ole (ihminen tarvitsee väh. 1400 kaloria päivässä) mutta minun tunteeni sanovat muuta. Järki tietää, tunteet ei.
Huomenna otetaan paino ja verikokeet, sekä EKG, tuskin niissä kokeissa mitään on, mutta jos paino on laskenut, en tiedä pääsenkö kotiin. (Ja se on satavarmasti laskenut!)
Huomenna on ruoaksi kasvisjuustopihvejä, perunoita ja salaattia. Aion syödä yhden perunan ja salaattia. Juustopihvi ei todellakaan houkuttele.
Isä hakee minut kotiin (kaikki riippuu tietysti painosta) kello kolme. Mulla on huomenna myös hoitajatapaaminen. Omahoitajani on oikein ihana ihminen. Siulle on helppo puhua.

Wake me up inside

Makaan sängyllä silmät kiinni. Inhottaa maata siinä, kuluu liian vähän kaloreita. Soittimessa nainen laulaa tytöstä joka ei halunnut syödä, kuin minusta. Mietin tämän päivän ruokailua. Vähän kurkkuraastetta, tomaatinsiivu ja vähän kukkakaalia, yhteensä 20 kaloria. Sekin tuntuu jo pahalta. En ole syönyt viikkoon kunnolla, alle 200 kaloria joka päivä. Anoreksia nosti päätään. Ihan kuin se jatkaisi siitä mihin syksyllä 2008 jäätiin (silloin kun painoin 44 kiloa.) Viha ruokaa kohtaan on hirveä. En pysty syömään lähes mitään. Viime tiistaina lakkasin syömästä. En tiedä syytä siihen, olen vain niin kyllästynyt olemaan tällainen. Laskin että maaliskuussa olen tavoitepainossa, 40 kiloa. Vielä viisi kuukautta. En olisi silloinkaan onnellinen, mutta ainakin olisin laiha. Tänään aloitin liikunnan pitkän tauon jälkeen. Teen joka päivä 1000 x-hyppyä. Laskin että 100 hyppyä kuluttaa 3 kaloria, joten tuhat kuluttaa 30. Se on vähän, mutta parempi kuin ei mitään. Käyn kävelyillä hoitajan kanssa, olenhan vielä pakkohoidossa sen eristystilanteen takia.
Olen ollut osastolla nyt 10 viikkoa. Pelailen korttia ja luen lehtiä, lasken kaloreita ja hypin salaa. Torstai oli huono päivä. Aamulla heräsin pahaan oloon ja kun nousin ylös ja menin vessaan, oksennus ryöppysi ulos suusta. Se oli pelkkää keltaista vatsanestettä, enhän ollut syönyt edellispäivänä lähes mitään. Huimasikin, enkä pahan olon takia pystynyt menemään kouluun. Kerroin hoitajalle koko tarinan, ja että laihdutan. Olin kuulemma kalpea, hän otti myös painon, paino oli laskenut viikossa 4 kiloa. Se on hyvä vauhti se. Haluan laihtua niin luiseksi kuin mahdollista.
Kaikki uhkailevat tarjottimella, sanoin etten syö niitäkään eväitä vaikka joku vahtii vieressä. Sitten ne sanoivat laittavansa minulle nenämahaletkun jos tämä pitkään vielä jatkuu näin. Maanantain saldo: 100 kaloria ja 1000 x-hyppyä.

Tämä oli ote päiväkirjastani 26. pv. kirjoitin sen huoneessa,
eli huonosti menee. Pääsen kuitenkin kotiin lomalle, koska suostuin syömään tänään 300 kaloria. Laihdutan kuitenkin viimeiseen pisaraan asti, enkä anna periksi.
Kotona aion liikkua triplasti ja syödä alle 600 kaloria. Jatkan tekstiä myöhemmin, koska nyt multa loppui koneaika. Olen siis osastolla.
Kuvassa unelmieni vartalo. :(